K700: Ennen katseet suunnattiin merelle – nykyään maalle
Kemiönsaari on veden ympäröimä, ja sillä on pitkä rantaviiva sekä laaja saari- ja luotoryppäistä koostuva saaristo. Sen suurimmilla saarilla on jo vuosisatojen ajan asunut ihmisiä, jotka ovat saaneet elantonsa luonnosta.
“Meri on meidän peltomme”, totesi Valborg Venberg Vänöstä haastatellessani häntä vuosia sitten. Keskellä Kemiönsaarta pelto sen sijaan näyttää hyvin erilaiselta. Kyse ei ole vain siitä, että meri- ja peltomaisema ovat ulkonäöltään erilaisia, vaan myös siitä, että ne tarjoavat erilaisen toimeentulon. Elinkeinot ja ympäröivä luonto muokkaavat myös kulttuuria sekä ihmisten elinoloja. Lyhyesti sanottuna saaristossa ja Kemiönsaarella asuvien ihmisten elämät ovat täysin erilaisia, vaikka kaikki asuvatkin saman kunnan alueella.
Elinkeinot ja elinolot olivat ratkaisevassa asemassa jo vuonna 1695, kun kirkko järjestäytyi alueellisesti muodostamalla kappeliseurakunnan Hiittisten saaristoon. Kappeliseurakunnasta tuli myöhemmin oma seurakuntansa sekä Hiittisten kunnan perusta. Taloudellisen toiminnan ja kulttuurin samankaltaisuus yhdessä Kemiön etäisyyden ja erilaisten elinolojen kanssa olivat ratkaisevia tekijöitä tätä rajausta tehtäessä. Vaikka saaristossa ei ollut suuria maatiloja, maata omistamattomien ja kalastaja-maanviljelijöiden välillä oli silti luokkaeroja. Tätä epätasa-arvoa tasoitti meri, sillä toisin kuin maa, se oli avoin kaikille, jotka halusivat hyödyntää sitä.
Sisämaan metsämaisemissa asuneihin suomalaisiin verrattuna varattomilla saariston ihmisillä oli meren ansiosta paremmat mahdollisuudet sosiaaliseen liikkuvuuteen, eli parhaimmillaan merkittävään yhteiskunnalliseen luokkaretkeen, mutta kuten sanotaan, meri sekä antaa että ottaa. Jälkimmäisestä tulevat mieleen lukemattomat niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin kohdanneet hukkumisonnettomuudet, jotka ovat jossain kohtaa koskettaneet lähes jokaista saaristokotia, ja jotka ovat aina olleet todellisuutta niille, jotka ovat joutuneet liikkumaan jäiden tai avovesien yli. Hukkumisia tapahtui usein haaksirikkojen yhteydessä, kun veneet upposivat myrskyssä ja aallot veivät kyydissä olijat mukanaan. Saariston kirkkojen ja kappeleiden votiivilaivat osoittavat, millaista kunnioitusta meren uhreille on vuosisatojen ajan osoitettu. Kauan ennen votiivilaivoja ihmiset palvoivat merta ja rannikkojumala Njordia, joka skandinaavisen mytologian mukaan hallitsi tuulta ja aaltoja.
Rannikon ja saariston asukkaat ovat jo vuosituhansien ajan oppineet kunnioittamaan merta, ja samalla harjaantuneet vesillä liikkumiseen. Jokaiselle on jo pienestä pitäen opetettu, miten airoja, purjeita ja nykyään myös moottoria käytetään veneen ohjaamiseen. Ilman tämän taidon omaksumista meren tarjoamista mahdollisuuksista olisi mahdotonta nauttia. Kalastus oli meren tuomista vaihtoehdoista ilmeisin, ja sitä hyödynnettiin sekä omiin tarpeisiin että kaupallisesti. Aikaisemmin kalaa riitti kaikille ja kalastusalueita vartioitiin tarkasti, mutta myös maata omistamattomat saivat kalastaa omiin tarpeisiinsa erilaisten sopimusten nojalla. Jotkut tienasivat kalakaupalla ja kalakuljetuksilla varsin mukavasti. Lohi- ja troolikalastus aloitettiin 1950-luvulla, ja Rosalassa ja sen naapurikylässä Bölessä oli lyhyen aikaa maan suurin troolikalastuslaivasto. Monet saariston asukkaat työskentelivätkin näillä aluksilla, jotka seilasivat kalastamassa Suomen ja Ruotsin rannikoiden välillä.
Kalastus oli pääasiassa miesten työtä, vaikka naisilla olikin aktiivinen rooli kalan perkauksessa, valmistuksessa ja jalostuksessa. Naisten palkkatöitä ei ollut juuri lainkaan, lukuun ottamatta joitain palveluammatteja pankeissa ja postitoimistoissa, jotka kaikki ovat tätä nykyä kadonneet. Jäljellä on enää vain kauppa. Lähes kaikki saariston asukkaat olivat tavalla tai toisella tekemisissä kalastuksen kanssa. Poikkeuksen tekivät valtion virkamiehet, jotka toimivat tietyissä kylissä, kuten Högsårassa ja Örössä. Valtion palveluksessa työskentelevät olivat ammatiltaan majakanvartijoita, luotseja, merivartijoita ja sotilashenkilöstöä. Valtio oli merkittävä työnantaja, joka tarjosi vaadittavan pätevyyden omaaville saarelaisille arvostettuja töitä. Armeijahenkilöstöä lukuun ottamatta näihin tehtäviin rekrytoitiin pääasiassa saariston asukkaita. Armeijan leivissä olleet saariston ja Kemiönsaaren asukkaat olivat pääasiassa huolto- ja merikuljetusten tukihenkilöstöä. Valtaosa valtion työpaikoista on tätä nykyä kadonnut. Ensiksi lakkautettiin majakanvartijan työ, sitten luotsaus Hiittisten saaristossa, tämän jälkeen Örön linnoitus suljettiin ja Högsåran väyläasema siirrettiin Pärnäisiin. Jäljellä on enää Hiittisten merivartioasema.
Saaristolle ominainen kansainvälinen ilmapiiri oli pitkälti merimiesten ansiota. Saariston nuoria otettiin ilomielin töihin laivoille, sillä he olivat tottuneita purjehtimaan, heitä pidettiin luotettavina ja he puhuivat ruotsia, mistä oli hyötyä maan rajojen ulkopuolellakin germaanisten kielten alueella. Merimiehen ammatti oli saariston köyhien nuorten pelastus, sillä se tarjosi toimeentulon ja etenemismahdollisuuden taloudellisen tilanteen sitä estämättä. Laivan päällystöammatteihin opiskelu vuorotteli pitkien merelläolojaksojen kanssa, jotka loivat opinnoille taloudelliset edellytykset. Toisaalta vaadittiin myös tiettyä matemaattista lahjakkuutta, jotta pystyi laskemaan aluksen sijainnin pallotrigonometrian avulla tai hallitsemaan aluksen tekniset laitteet ja niiden rakenteen vain muutaman vuoden koulutuksella. Työtä oli tarjolla pääasiassa suomalaisilla ja ruotsalaisilla laivoilla, jotka tarvitsivat osaavaa työvoimaa. Työstä laivalla tuli monelle yhteiskunnallinen luokkaretki, jonka sivutuotteena monet saariston kodit koristettiin kaukomaiden tuliaisilla ja eksoottisilla härpäkkeillä. Monelle saaristolaiselle Yokohama, Baltimore ja Liverpool olivat Helsinkiä tutumpia kaupunkeja. Kansainvälinen vaikutus jätti jälkensä saaristoelämään ja erotti sen elämästä mantereella.
Nykyajan saaristo on lyhyessä ajassa muuttunut dramaattisesti niin elinkeinojensa kuin väestömääränsäkin osalta. Meren tarjoama toimeentulo ja kansainvälinen yhteenkuuluvuus on korvautunut mantereelta saapuvilla kesävierailla ja turisteilla, jotka luovat työpaikkoja rakennuttamalla ja korjaamalla kiinteistöjään, huollattamalla veneitään ja tilaamalla erilaisia merikuljetuksia. Kansainvälisyys on vaihtunut maakunnallisen sisämaan suomalaiseen kulttuuriin ja kieleen. Kysymys kuuluukin, missä määrin saaristo on menettänyt asemansa sillanrakentajana kansojen välillä ja jäänyt suomenkielisestä Suomesta katsottuna syrjäseuduksi, jolla on tarjottavanaan vain kesähupia vapaa-ajan matkailijoille.
Jan Sundberg, emeritusprofessori
700 vuotta Kemiönsaarella-sarja julkaistaan seuraavien tahojen tuella: Svenska litteratursällskapet, Svenska kulturfonden, Kemiönsaaren kunta,Sagalundin museo, Stiftelsen Finlandssvenska jordfonden, Otto A. Malms donationsfond.